Synnytysraiskaus – Mitä sillä tarkoitetaan?

Synnytysraiskaus – Mitä sillä tarkoitetaan?

SIsältövaroitus: synnytysväkivalta, raiskaus (ei yksityiskohtaista kuvailua)

#Minämyössynnyttäjänä kampanja on saanut monenlaista palautetta siitä lähtien, kun käynnistimme sen toukokuussa 2019. Saatu palaute on ollut suureksi osaksi positiivista, ja kampanjaa on kiitetty synnytyksissä tapahtuvien väärinkohteluiden esille tuomisesta. Synnyttäjät, joiden kokemuksista on muutamia kuukausia tai monia kymmeniä vuosia, ovat kokeneet saaneensa kampanjan kautta ymmärrystä ja tunnustusta tunteille ja kokemuksille, joiden kanssa he ovat kamppailleet yksin jopa vuosia. Kampanjan on koettu nostaneen julkisuuteen todellisen ongelman, tabun, josta ei ole aiemmin saanut puhua, ja validoineen koettuja loukkauksia.

Kampanja on saanut myös negatiivista palautetta. Sitä on syytetty pelon lietsomisesta ja kätilövastaisuudesta. Negatiivissa reaktioissa on kritisoitu sanoja, joita kampanjassa ja sen kautta jaetuissa henkilökohtaisissa tarinoissa on käytetty: synnytysväkivalta ja synnytysraiskaus. On luonnollista ja ymmärrettävää, että näin voimakkaat termit herättävät vahvoja tunteita. Väkivalta ja raiskaus yhdistetään haluun satuttaa ja vahingoittaa toista ihmistä ja näitä asenteita tuskin kukaan voi yhdistää hyvää tarkoittaviin kätilöihin tai lääkäreihin, joiden tehtävänä on auttaa synnyttävää naista ja jotka laittavat itsensä likoon vaativassa tehtävässään synnyttäjien ja perheiden parhaaksi. Ulkopuolisista termit voivat kuulostaa liioittelulta: miten hyvää tarkoittavaa hoitoa voitaisi kutsua väkivallaksi?

Termit, joita on kritisoitu, eivät kuitenkaan ole tämän kampanjan keksimiä. Suvi Lehtilä kirjoitti aiemmin kampanjan blogiin kansainvälisesti tunnistetusta ilmiöstä, obstetrisesta väkivallasta sukupuolistuneen väkivallan muotona. Obstetriikka käsittää lääketieteen osa-alueen, joka liittyy raskauteen, synnytykseen ja lapsivuodeaikaan, mutta päätimme käyttää kansantajuisempaa termiä synnytysväkivalta tämän kampanjan yhteydessä. Puhumme kuitenkin siitä samasta asiasta, jonka olemassaolosta keskustelua monissa muissa maissa ja johon myös WHO ja YK ovat ottaneet kantaa1.

Termi raiskaus on sen sijaan tullut esiin muutamissa synnyttäneiden jakamissa henkilökohtaisissa kertomuksissa. He ovat kuvanneet, miten synnytyksen aikana tapahtuneet loukkaukset ovat tuntuneet raiskaukselta, kehon rajojen ylitykseltä ja myös seksuaalisuuden rikkomiselta. Heidän kokemuksissaan synnytyksessä tapahtuneiden kehollisen itsemääräämisoikeuden rikkomuksilla on ollut samantapaiset pitkäkantoiset fyysiset ja henkiset vaikutukset kuin raiskauksella. On väärin kritisoida sitä, miten subjektiivisia kokemuksia sanoitetaan, mutta koska termin synnytysraiskaus käyttö on koettu loukkaavana ja ongelmallisena, on syytä selvittää mistä siinä on kyse. Mikä saa ihmisen kutsumaan lääkärin tai kätilön toimintaa niin voimakkaalla sanalla kuin raiskaus?

Nämä kampanjan kertomuksissa jaetut kuvaukset eivät ole ainutlaatuisia. Antropologi Sheila Kitzinger oli ensimmäisiä, joka kiinnitti huomiota tapaan, jolla synnytyksessä traumatisoituneet naiset kuvasivat kokemuksiaan2. Trauman kuvauksissa ei ollut kyse synnytyskivusta tai sen fysiologisesta kulusta. Kokemuksissa traumatisoivana oli koettu tapa, jolla hoitohenkilökunta oli kohdellut synnyttäjiä: tahdon vastaiset toimenpiteet, nöyryyttävältä tuntuneet toimintatavat, alistaminen ja synnyttäjän kehon esineellistäminen. Kitzinger huomasi myös, että sanat ja kuvaukset, joita synnyttäneet käyttivät olivat samantapaisia kuin ne, joilla raiskauksen kokenet naiset kuvasivat raiskausta ja sen aiheuttamia tunteita. Tarinoissa toistui häpeän tunne, pettymys, loukkuun jäämisen, alistetuksi ja runnelluksi tulemisen tunne, inho omaa kehoa kohtaan, trauman syntyyn johtaneiden tapahtumien aiheuttama syyllisyyden tunne sekä trauman jälkeiset PTSD (post-traumatic stress disorder) oireet kuten painajaiset, pelko ja paniikkikohtaukset.3 Tapahtumat vaikuttivat synnyttäneisiin syvästi: heidän ja vauvan välisen kiintymyssuhteen syntymiseen, parisuhteeseen ja minäkuvaan. Kuten useissa kampanjalle jaetuissa tarinoissa, myöskään Kitzingerin tutkimuksessa äidit eivät olleet saaneet tarvittavaa apua oireiden käsittelemiseen. Heidän kokemuksiaan oli vähätelty ja PTSD oireita oli väärindiagnosoitu synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi.

Uudemmassa Australialaisessa tutkimuksessa Reed, Inglis & Sharman tutkivat synnytystrauman kertomuksia ja niiden yhteyttä synnytyksiä hoitaneisiin tahoihin4. Heidän haastattelemista noin 750 naisesta noin 67 % kuvasi trauman johtuneen hoitohenkilökunnan teoista. Nämäkin kokemukset peilaavat tämän kampanjan kautta jaettuja tarinoita ja Kitzingerin tutkimien naisten kertomuksia. Kuvaukset kertoivat henkisen painostuksen keinoista ja synnyttäjän tahdon alistamista hoitohenkilökunnan taholta; synnyttäjän omien kehon tuntemusten ohittamisesta ja vähättelemisestä; manipuloinnista ja uhkailusta; ilman lääketieteellistä näyttöön perustuvaa tarvetta tehdyistä toimenpiteistä ja niiden jälkeen jättämistä henkisistä ja fyysisistä jäljistä. Tutkimuksessa tuli ilmi, että traumassa ei yleensä ollut kyse siitä, mitä oli tapahtunut, vaan miten synnyttäjä oli tullut kohdelluksi. Trauman syntyyn vaikutti eniten kohteena olemisen tunne, oman toimijuuden menettäminen ja tapa, jolla sairaalan henkilökunta oli käyttänyt hyväkseen heillä olevaa valta-asemaa synnyttäjää kohtaan.

Kuvatun kaltaiset kokemukset hoitohenkilökunnan toiminnan kokemisesta väkivaltana ja raiskauksena liittyvät asetelmaan, jossa ne tapahtuvat. Raiskaus ja väkivalta ovat voimankäytön keinoja, joissa keskeistä on tekijän ja kohteen välinen valtasuhde. Maailman Terveysjärjestön mukaan seksuaalisessa väkiväkivallassa ajavana voimana on tavallisesti vallankäyttö ja kontrollointi eikä seksin halu, kuten usein kuvitellaan.5 Väkivalta on väline, jota käytetään tekijän valta-aseman hyväksi ja jonka oikeutus säädellään sosiaalisesti, kulttuurisesti ja yhteisöllisesti.6 Käsitykset siitä, mitä pidetään väkivaltana ovat sidottuja kulttuuriin ja aikaan. Vielä muutama vuosikymmen sitten Suomessa lasten fyysistä kuritusta tai useita seksuaalisen hyväksikäytön muotoja ei pidetty väkivaltana. Synnytysväkivalta on yksi vaietuista ja hyväksytyistä väkivallan muodoista, jonka oikeutus liittyy oleellisesti siihen järjestelmään, jossa sitä tapahtuu.

Institutionaalisessa synnytyksessä asiantuntijat ovat valta-asemassa synnyttäjään nähden ja heidän tietonsa ja sairaalan asettamat raamit voivat ylittää synnyttäjän subjektiivisen tiedon, kokemuksen ja tarpeet. Synnytyksen medikalisaatio on luonut ymmärryksen, jonka mukaan naisen, tai synnyttäjän, keho ja kokemus ovat siinä toissijaisia. Synnytyksen fysiologinen prosessi on kuitenkin herkkä ja monimutkainen tapahtuma, jossa synnyttäjän turvallisuuden tunteella ja luottamuksella ympäristöön on valtava vaikutus niin synnytyksen aikaiseen kuin sen jälkeiseenkin hormonitoimintaan. Reedin tutkimuksessa todettiin sama, jonka moni kätilö ja synnyttänyt voisi myös kertoa: keskeistä traumaattisen kokemuksen syntymisessä tai sen välttämisellä oli synnytystä hoitavan tahon ja synnyttäjän välinen suhde. Silloin kun synnyttäjän ja häntä hoitavien ihmisten välillä on luottamuksen ja turvallisuuden ilmapiiri, traumaa ei tapahdu, vaikka synnytyksessä tapahtuisi vaikeita ja odottamattomia käänteitä. Mielenkiintoisesti, väkivallan antiteesi, sen vastakohta on hoiva6. Hetkessä, jona ihmisen syvin tarve on hoiva ja huolenpito hänen tarpeiden ja yksilöllisyyden huomiotta jättäminen antaakin tilaa vallan väärinkäytölle ja väkivallalle. Synnytys muuttuu raiskaukseksi silloin, kun synnyttäjä esineellistetään kehoksi, jonka tehtävänä on tuoda vauva maailmaan, ja jonka on kilttinä tyttönä toteltava asiantuntijoita, jotka voivat ohittaa hänen itsemääräämisoikeutensa ja suorittaa luvatta kipua aiheuttavia toimenpiteitä hänen seksuaalisuuteen yhdistyvien kehonosiensa alueella. Hyvä synnytys ja äärimmäisin synnytysväkivalta ovat yhtä kaukana toisistaan kuin suostumuksellinen seksi ja raiskaus.

Kuten kaikissa valtarakenteisiin liittyvissä ongelmissa, synnytysväkivalta ja synnytysraiskausten kokemukset syntyvät järjestelmästä, joka mahdollistaa ne. Kätilöt ja lääkärit eivät halua satuttaa synnyttäjiä. He tuskin ovat tietoisia, saati kokevat saavansa jotain hyötyä siitä, että synnyttäjä on heihin nähden alisteisessa tilassa. Kuitenkin vallan ja aseman väärinkäyttöä ja henkisten ja fyysisten rajojen rikkomista synnytyksissä tapahtuu.

Järjestelmällisiä ongelmia ei voida sivuttaa kiinnittämällä huomiota siihen, miten jotkut tai jopa suurin osa yksilöistä kyllä toimii oikein tai miten suurin osa synnyttäjistä ei koe väkivaltaa ja kuvaa toimenpiteitä raiskauksina. Keskustelussa, joka on herännyt tämän kampanjan yhteydessä on välillä tuntunut samalta kuin #metoo liikkeen kohdalla, kun #notallmen (ei kaikkimiehet) -hashtagin nojalla pyrittiin kiinnittämään huomiota siihen, miten eivät kaikki miehet raiskaa, eivätkä kaikki miehet harjoita seksuaalista häirintää. #Metoo kampanjaa syytettiin miesvihasta samoin kuin meitä kätilövihasta siksi, että ongelman ja sen hyväksyvän järjestelmän paljastaminen saavat monen olon epämukavaksi. Onneksi samalla kun osa miehistä epäili raiskaus- ja häirinnän kertomusten todenperäisyyttä, monet muut olivat hiljaa, osoittivat tukeaan ja halusivat oppia. Näin myös #minämyössynnyttäjänä kampanjan kohdalla moni hoitohenkilökunnan jäsen on osoittanut tukeaan, pyytänyt anteeksi, todennut todistaneensa samaa toimintaa työpaikoillaan ja sanonut, että järjestelmän on todella muututtava.


Samoin kuin #metoo:ssa ei ollut kyse seksuaalisuuden ongelmallistamisesta tai miesvihasta, tämä kampanja ei ongelmallista synnytystä tai ole kätilö- tai lääkärivastainen. Haluamme tuoda esiin sen, että olemassa olevassa äitiyshuoltojärjestelmässä osa synnyttäjistä tulee vakavasti satutetuksi ja heidän kokemuksensa vaikuttavat kokonaisvaltaisesti heidän vanhemmuuteen, parisuhteeseen, seksuaalisuuteen ja mielenterveyteen. Asian kieltäminen ja traumaattista kohtelua kokeneiden vaientaminen ei ratkaise ongelmaa. Toivomme sen sijaan, että yhdessä me synnyttäneet, aktivistit, synnytyksiä hoitavat tahot ja päättäjät voisimme oppia näistä tarinoista ja niiden esiin tuomista kysymyksistä ja luoda synnytyskulttuurin, jossa synnytysväkivaltaa tai raiskaukseen verrattavia kokemuksia ei voisi enää tapahtua, eikä kenenkään ei enää tarvitsisi sanoa #Minämyössynnyttäjänä.

Annamaria Mitchell,

Kampanjan koordinaattori

Lähteet:

  1. WHO (2015) The prevention and elimination of disrespect and abuse during facility-based childbirth. Geneva https://apps.who.int/iris/bitstream/handle/10665/134588/WHO_RHR_14.23_eng.pdf?sequence=1

    OHCRC-UN (2019) Call for submissions: Mistreatment and violence against women during reproductive health care with a focus on childbirth. https://www.ohchr.org/EN/Issues/Women/SRWomen/Pages/Mistreatment.aspx

  2. Kitzinger, Sheila (2006) Birth as rape: there must be an end to ’just in case’ obstetrics. British Journal of Midwifery, Syyskyy 2006, VOL 14, N0 9

  3. Kitzinger, Sheila (2006) Birth Crisis. Oxford: Routledge.

  4. Reed Rachel, Inglis Christian & Sharman Rachel (2017) Women’s descriptions of childbirth trauma relating to care provider actions and interactions. BMC Pregnancy and Childbirth. December 2017 DOI: 10.1186/s12884-016-1197-0

  5. WHO (2003) Guidelines for medico-legal care for victims of sexual violence. Geneva. https://www.who.int/violence_injury_prevention/publications/violence/med_leg_guidelines/en/

  6. Ronkainen, Suvi (2017) ”Mitä väkivalta on?” kirjassa Hautanen, T., Honkatukia, P., Kainulainen, H. & Niemi, J. (2017). Sukupuolistunut väkivalta: Oikeudellinen ja sosiaalinen ongelma. Tampere: Vastapaino.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *