Miksi paperilla hyvin hoidettu synnytys voi traumatisoida?

Miksi paperilla hyvin hoidettu synnytys voi traumatisoida?


SISÄLTÖVAROITUS: Synnytysväkivalta

Minulla on kaksi alle kouluikäistä tytärtä. Tyttäreni ovat syntyneet vajaan kahden vuoden ikäerolla, samassa sairaalassa kumpikin. Molemmilla kerroilla olin matalan riskin synnyttäjä, ja molemmilla kerroilla synnytys alkoi kaikessa rauhassa kotona. Molemmilla kerroilla siirryin sairaalaan synnytyksen ollessa jo hyvin käynnissä, ja molemmilla kerroilla pääsin synnytyssaliin nopeasti suoraan synnytysvastaanotolta.

Kumpikin synnytyksistäni eteni sujuvasti ja kesti noin kahdeksan tuntia. Kummassakaan synnytyksessäni en kokenut sietämätöntä kipua enkä ollut hengenvaarassa. Molemmat vauvani syntyivät suunnilleen samankokoisina, kumpikin hyvävointisina. Kummankin synnytyksen jälkeen kotiuduin vauvan kanssa sairaalasta parin yön jälkeen, eikä kumpikaan synnytyksistäni vaikuta sairaalan papereissa mitenkään erityisen poikkeukselliselta. Kaikki hyvin siis? Valitettavasti ei.

Ensimmäinen synnytykseni oli minulle vahvasti traumaattinen väkivallan ja alistetuksi tulemisen kokemus, josta toipuminen vaati aikaa ja sinnikkyyttä. Kärsin synnytyksen jälkeen pitkään voimakkaasta ahdistuksesta, jatkuvasta varuillaanolosta, painajaisista ja muista uniongelmista sekä synnytystäni koskevista takaumista, jotka varjostivat perhearkeani. Sain psykiatrilta diagnoosin synnytysperäisestä posttraumaattisesta stressihäiriöstä (PTSD) ja Kelalta kahden vuoden tuen traumaterapiaan.

Toivuin, uskalsin haluta toisen lapsen ja sain onnekseni synnyttää uudelleen. Toista synnytystäni muistelen ilolla ja rakkaudella, sillä se paransi monella tapaa haavaa, jonka ensimmäinen synnytykseni minuun jätti. Millä näin suuri ero synnytyskokemuksissa selittyy, kun synnytykset kuitenkin paperilla näyttävät pitkälti samankaltaisilta?

Synnyttäessäni ensimmäistä kertaa tapahtumat alkoivat luisua huonoon suuntaan heti, kun tapasin synnytyssalissa kätilöni. Hän keskittyi ensimmäisestä hetkestä lähtien sairaalarutiinien läpivientiin sekä synnytyksessä mukana olleen kätilöopiskelijan neuvomiseen, eikä juurikaan kommunikoinut minun tai puolisoni kanssa. Minulla oli omassa synnytyksessäni alusta lähtien ulkopuolinen olo.

Puolisoni ohjattiin istumaan synnytyssalin nurkassa olleeseen keinutuoliin kätilön muistellen samalla ääneen aikaa, jolloin miehiä ei päästetty synnytyssaleihin mukaan. Puolisoni koki tämän viestiksi siitä, että hän oli synnytyksessä vain tiellä. Meille molemmille oli alusta lähtien selvää, ettei yhteistyö kätilön kanssa toimisi, mutta koska emme tienneet, että kätilöä oli mahdollista vaihtaa, ainoaksi vaihtoehdoksemme jäi tilanteeseen sopeutuminen. Pelko alkoi nostaa päätään.

Toisessa synnytyksessäni asiat menivät hyvällä tavalla toisin. Kätilö kohtasi minut, puolisoni ja mukanamme olleen doulan kaikessa rauhassa ja keskusteli kanssamme synnytystoivelistastani, jonka oli jo ehtinyt lukea. Puhuimme myös doulan roolista synnytyksen tukihenkilönä, ja kätilö suhtautui doulani läsnäoloon positiivisesti.

Ensimmäisessä synnytyksessäni olin ollut ensi hetkistä lähtien sivuhenkilö, jolle tapahtui ja jolle tehtiin monenlaista, mutta joka ei itse saanut päättää mistään. Nyt kuitenkin tiesin, että minua ja toiveitani kuunneltaisiin, ja suhtauduin edessä olevaan synnytysurakkaani luottavaisesti.

Ennen esikoiseni syntymää olin lukenut muutaman raskaus- ja äitiysaiheisen opuksen, osallistunut kotikuntani tarjoamaan – valitettavan toimenpide- ja lääkekeskeiseen – synnytysvalmennukseen sekä käynyt tutustumassa synnytyssairaalaani.

Kuten ensisynnyttäjillä hyvin usein, ei minullakaan ollut kovin paljoa tietoa synnyttämisestä. Synnyttämään tullessani luotin naivisti siihen, että ammattitaitoinen henkilökunta osaisi kertoa minulle ne asiat, jotka minun olisi synnytyksessäni tarpeen tietää. Neuvolassakin minua oli kehotettu ojentamaan itsemääräämisoikeuteni ammattilaisille jo synnytyssalin kynnyksellä: minulle oli sanottu, ettei synnytykseen ole viisasta valmistautua liikaa, vaan kannattaa vain mennä tilanteen mukaan ja luottaa siihen, että kätilöt ja lääkärit kyllä tietävät, mitä tekevät.

Yllätykseni ja järkytykseni oli suuri, kun synnytyssalissa ymmärsin, etten saisi kätilöltä riittävästi informaatiota synnytykseni etenemisestä enkä kivunlievitysmahdollisuuksista. Kun sisätutkimusten jälkeen kysyin kätilöltä synnytyksen tilanteesta, hän vastasi aina: ”Tässä saattaa mennä vielä kauan”. Kun kysyin häneltä kivunlievitysmahdollisuuksista, hän totesi vain, että ”Kaikki ensisynnyttäjät ottavat epiduraalin”.

Olisin tarvinnut huomattavasti enemmän tietoa voidakseni tuntea oloni turvalliseksi ja voidakseni tehdä synnytystäni koskevia päätöksiä itse. Ei-lääkkeelliset kivunlievityskeinot kiinnostivat minua, mutta kätilö ei kysyttäessä kertonut niistä mitään, vaan tarjosi minulle sen sijaan epiduraalipuudutuksesta kertovaa esitevihkosta.

Kun kysyimme kätilöltä, löytyisikö synnytyssalista geelipakkausta, jota puolisoni voisi lämmittää minulle kivunlievitykseksi, kätilö totesi, että hyödyllisempää olisi soittaa anestesialääkärille, joka tulisi laittamaan minulle epiduraalin, sillä ”tässä synnytyksessä voi mennä vielä kauan”.

Tiedon ja tuen puute johtivat siihen, että jouduin tekemään kivunlievityspäätöksiä alati kasvavan pelkoni perusteella. En olisi kipujeni vuoksi tarvinnut epiduraalia, mutta annoin puuduttaa itseni, sillä pelkäsin, että synnytys todella kestäisi kauan ja että voimani ehtyisivät kipujen yltyessä. Pelkäsin myös, ettei muuta kivunlievitystä kuin epiduraali olisi saatavilla.

Ennen epiduraalin laittoa varmistin lääkäriltä, että saisin vielä liikkua synnytyssalissa puudutuksen saatuani, ja hän lupasi sen onnistuvan. Puudutus kuitenkin sitoi minut sänkyyn, sillä epiduraali toi mukanaan vauvan sykettä seuranneen scalp-anturin sekä supistuksiani varmistelleen oksitosiinitipan, joiden teline ei yllättäen ollutkaan liikuteltava.

Kun makasin sängyssä piuhoihin sidottuna, peloissani ja itseni avuttomaksi tuntien, kätilö pysähtyi ensimmäistä kertaa luokseni pidemmäksi aikaa.

– Nykyajan synnyttäjät eivät enää ymmärrä, että synnytyskipu on positiivista kipua, hän sanoi. Aina halutaan puudutus.

Kätilön sanat tuntuivat minusta nöyryyttäviltä, sillä koin, ettei epiduraali ollut oma valintani, vaan minut oli patistettu ensisynnytysten oletusarvoiseen kivunlievitykseen panttaamalla sekä tietoa että muita kivunlievitysmahdollisuuksia.

Kun menin synnyttämään toista kertaa, olin hankkinut huomattavasti enemmän kivunlievitystä koskevaa tietoa kuin ollessani ensisynnyttäjä. Kätilöni pyysi minua kertomaan, millaisia kivunlievitystä koskevia toiveita minulla oli, ja kuultuaan toiveeni hän huomioi ne parhaansa mukaan.

Synnytyksen edetessä kätilö ehdotti minulle tilanteeseen sopivaa kivunlievitystä: etsi pitkäjalkaiselle juuri sopivan kokoisen jumppapallon, pisti selkääni akvarakkuloita, toi minulle geelipakkauksen ja näytti puolisolleni mikroaaltouunin sijainnin. Lisäksi hän kosketti minua lempeän kannustavasti ja kehui: -Hienosti menee! Sinulla on mahtava synnytyslaulu!

Ensimmäisessä synnytyksessäni en kuullut ainuttakaan kannustavaa sanaa, ja minua kosketettiin ainoastaan hanskoin, injektioneuloin ja saksin. Toisessa synnytyksessäni minua sen sijaan kannateltiin monin tavoin ja koin olevani turvassa niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Useaa synnytystä yhtaikaa hoitanut kätilö oli kiireistään huolimatta läsnä juuri minua varten jokaisen hetken, jonka hän vietti synnytyssalissa kanssani.

Toisessa synnytyksessäni koin olevani omaa kehoani koskevia päätöksiä tekevä subjekti – en pelkkää rutiinia tai vain kasvoton toimenpiteiden kohde. Tulin nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi täysivaltaisena aikuisena ihmisenä, omana itsenäni. Tunteeni kohdatuksi tulemisesta ei kadonnut silloinkaan, kun vauvani syke ponnistusvaiheen lopussa alkoi notkahdella liikaa, ja kätilön puuttuminen tilanteeseen oli tarpeen.

Kätilö kutsui saliin kollegansa, joka kiipesi sängylle viereeni ja alkoi supistusten välissä voimakkaasti vatsani päältä painaen pitää vauvaa paikoillaan synnytyskanavassa. Vauva ei enää päässyt liukumaan senttiäkään väärään suuntaan ja syntyi parilla supistuksella. Tilanne oli varsin raju, mutta autetuksi tulemisen kokemukseni hyvä, sillä synnytykseen puututtiin perustellusta syystä ja sekä minua että vauvaani kunnioittavasti kohdellen. Kun vauvan sydänäänet notkahtivat, kätilö selitti minulle tilanteen, ehdotti ratkaisua ja kysyi minulta, sopiko hänen ehdottamansa toimintatapa minulle. Tein hyvin informoidun päätöksen ja sanoin kyllä.

Ensimmäisessä synnytyksessäni juuri ponnistusvaihe jätti minuun syvimmän trauman, sillä sen aikana itsemääräämisoikeuttani rajoitettiin voimakkaasti ja minulle tehtiin pakotettuja toimenpiteitä, joille en ole löytänyt muuta perustetta kuin sairaalasynnytysten hoitorutiini.

Toisin kuin toisessa synnytyksessäni, en ensimmäistä kertaa synnyttäessäni saanut valita ponnistusasentoani itse, vaan minun oli ponnistettava siinä asennossa, jossa sairaalasynnyttäjät tavanomaisimmin ponnistavat: puoli-istuvassa asennossa, jonka äärellä kätilön ja tarvittaessa myös lääkärin on helpointa työskennellä.

Aloitettuani ponnistamisen hyvältä tuntuneessa konttausasennossa kätilö ohjasi minut päättäväisesti puoli-istuvaan asentoon ja alkoi kontrolloida ponnistamistani. Minun oli ponnistettava jokaisella supistuksella kolme kertaa hengitystäni pidättäen, vaikka hengityksen pidättäminen tuntui minusta pahalta ja vaikka jokaisen supistuksen pituus riitti vain kahteen hyvään ponnistukseen. En saanut ponnistaa oman kehoni tuntemusten mukaan, joten väsyin nopeasti.

Kun ensimmäisen kerran parahdin ääneen, etten jaksa, en saanut kannustusta enkä lupaa ponnistaa oman kehoni tuntemuksia seuraten, vaan kätilö haki nopeasti paikalle imukuppitiimin. Lääkäri auttoi vauvan ulos yhdellä pienellä imuvedolla, ja kätilö leikkasi samalla ilmoitusluontoisesti ja lupaa kysymättä minulle episiotomian, ”koska se leikataan imukupin yhteydessä aina”.

Tavatessani lääkärin myöhemmin hän totesi, että imukuppiulosautto oli niin helppo, että vauva olisi kyllä syntynyt ilman imukuppiakin. Vauvallani ei missään vaiheessa synnytystä ollut hätää, ja synnytyskertomukseeni kirjattiin, että imukuppiulosautto tehtiin äidin väsymyksen vuoksi.

Sairaalan näkökulmasta imukuppiulosauton oli tarkoitus auttaa minua, mutta koska sitä ei tehty perustellusti eikä yhteisymmärryksessä kanssani, en kokenut saaneeni apua. Sen sijaan koin, että ylitseni oli kävelty väkivaltaisesti, minun psyykkiset ja fyysiset rajani rikkoen.

Kun esikoiseni autettiin imukupilla ulos minusta, minulle ei kerrottu hänestä mitään, vaan kätilö vei yhdeksän pisteen vauvani suoraan jalkojeni välistä punnittavaksi, puhdistettavaksi ja puettavaksi.

-Onko se tyttö vai poika?, minä huusin perään, enkä todellakaan tuntenut itseäni äidiksi.

Kun toinen lapseni syntyi, kätilö onnitteli minua ja puolisoani ihanasta tyttärestä ja ojensi lapsen rinnalleni. Tutustuimme toisiimme kaikessa rauhassa ennen kuin kätilö punnitsi ja puolisoni puki vauvan.

Toinen lapseni tuntui omalta ensimmäisestä hetkestä lähtien, mutta esikoisestani minulla ei ole montaakaan muistoa synnytyssalista. Synnytyssalissa hän oli lääkärin synnyttämä ja kätilön hallinnoima sairaalan lapsi, joka alkoi muuttua minun ja puolisoni tyttäreksi vasta synnyttäneiden vuodeosastolla, kun saimme vihdoin olla rauhassa.

Ensimmäinen synnytykseni on elämäni väkivaltaisin, pelottavin ja musertavin kokemus. Synnytyksessäni oli läsnä monta synnytysväkivallalle tyypillistä piirrettä: minua estettiin tekemästä tietoon perustuvia päätöksiä, minulle tehtiin sekä pakotettuja että tarpeettomia toimenpiteitä, minua ja perhettäni kohdeltiin epäkunnioittavasti ja koin sekä fyysistä väkivaltaa että nöyryyttämistä.

Tiedon panttaus aiheutti minussa voimakasta pelkoa ja avuttomuuden tunnetta, jotka yhdistyessään fyysisen itsemääräämisoikeuteni ohittamiseen tuottivat minulle syvän psyykkisen trauman. Toisessa synnytyksessäni minua ja synnytystiimiäni kohdeltiin arvostavasti, sain kaikesta riittävästi tietoa ja tein itse omaa synnytystäni koskevat päätökset. Fyysistä itsemääräämisoikeuttani kunnioitettiin läpi synnytyksen – myös silloin, kun vauvani syke notkahti ja oli toimittava nopeasti ja tehokkaasti. Ponnistusvaiheen vaaratilanteesta huolimatta toisen tyttäremme syntymä on minulle tärkeä eheytymisen ja voimaantumisen kokemus.

Annoin ensimmäisen synnytykseni hoidosta sairaalalle kirjallista palautetta, jonka sairaala päätyi käsittelemään muistutuksena. Ylilääkäri, osastonhoitaja ja kätilö antoivat kukin omat vastineensa muistutukseeni, ja jokaisessa vastineessa pahoiteltiin huonoa synnytyskokemustani mutta tehtiin myös selväksi, että synnytysten hoidon näkökulmasta sairaalalla ei ollut anteeksipyydettävää.

Synnytykseni hoidettiin sairaalan mukaan hyvin. Myös sitä painotettiin, että synnytykseni hoitoon osallistuneet ammattilaiset olivat toimineet minun ja vauvani parhaaksi ja ettei kukaan ollut tarkoituksellisesti aiheuttanut minulle traumaa. Tähän kiteytyy synnytysväkivallasta keskustelemisen ydinhaaste: on ymmärrettävä, että väkivalta määrittyy aina kokijasta käsin, ja että synnytysväkivaltaa tapahtuu, vaikkei se olisi tarkoituksellista.

Synnytysväkivalta on sairaalainstituution sisällä tapahtuvaa rakenteellista väkivaltaa, jota tapahtuu myös silloin, kun synnytys hoidetaan sairaalan hyväksymällä rutiinilla. Synnytysväkivaltaa tapahtuu myös silloin, kun institutionaalista valtaa suhteessa synnyttäjään käyttävä synnytysammattilainen ei lainkaan miellä käyttävänsä valtaa.

Synnytysväkivalta, jota ensimmäisessä synnytyksessäni kohtasin, ei uskoakseni ollut tahallista, henkilökohtaista eikä erityisesti juuri minuun kohdistettua, mutta se rikkoi minut silti. Synnytysväkivallan seuraukset äideille ja perheille ovat äärimmäisen henkilökohtaisia, ja siksi ilmiö on tunnistettava. Siitä on pystyttävä puhumaan, ja siihen täytyy puuttua.

Minä myös synnyttäjänä -kampanja luo loistavan mahdollisuuden synnytysväkivaltaa koskevaan dialogiin synnyttäjien ja sairaaloiden välillä. Mitä voisimme yhdessä tehdä estääksemme sen, että sairaaloiden hyvänä pitämä synnytysten hoitorutiini traumatisoi synnyttäjiä? Mitä voisimme yhdessä tehdä sen hyväksi, että synnyttäjien ja sairaaloiden näkemykset ja kokemukset hyvästä synnytyksen hoidosta kohtaisivat paremmin?

Kommunikaatio alkaa aina toisen osapuolen kuuntelusta. Kun joku seuraavan kerran kertoo sinulle kohdanneensa synnytysväkivaltaa, muista, ettei hänen kokemuksensa katoa sinun hyväntahtoisella toteamuksellasi hoitohenkilökunnan hyvistä aikeista saati sitten kriittisellä pohdinnalla siitä, voiko väkivalta-sanaa käyttää sairaalasynnytyksistä puhuttaessa. Kysy mieluummin:

-Haluaisitko kertoa minulle kokemastasi?

Tarja Pirkanmaalta

Kirjoittaja on kahden lapsen äiti, jonka lapset syntyivät Tampereen yliopistollisessa sairaalassa vuosina 2012 ja 2014.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *